Ace hotel

Kaupallisen pop-albumin nimeäminen ARTPOPiksi on paitsi härskiä, myös hemmetin huvittavaa. Moni tarttui syöttiin ja vetäisi herneen nenäänsä. Jollain friikahtavan virkistävällä tavalla Lady Gaga onnistuu vuodesta toiseen parodioimaan tälle aikakaudelle tyypillistä mielensäpahoittamisen kulttuuria. Kertakäyttö- ja kierrätysleimaa kantavan popin kutsuminen taiteeksi voi olla huomiohakuinen, muttei välttämättä täysin tyhjäpäinen veto.

Artpop ei mitä todennäköisimmin muuta maailmaa, mutta kokonaisuudessaan se on Gagan tähän mennessä julkaistuista levyistä valtavirtayleisöä vähiten kosiskeleva teos. Sitä on turha tulkita liian kirjaimellisesti ja biisejä kuunnellessa on hyvä pitää mielessä tekijälleen ominainen huumorintaju. Levyn nimikkokappaleessa laulettu ”My heart can beat with bricks and strings; my ARTPOP could mean anything” tuo mieleen John

Lennonmaisen nonsensen, jossa ei aina voi olla varma, kuka nauraa ja kenelle. Avantgardistisen nahanluonnin sijaan Artpop keskittyy tiukasti popin kolmeen keihäänkärkeen: tanssittamiseen, vahvoihin melodioihin ja poskettomaan hauskanpitoon. Tavoitteet saattavat kuulostaa kevytkenkäisiltä, mutta yllättävän harva poptähti pystyy tuottamaan näin tunnistettavaa soundia tämän päivän puuroutuneessa musaskenessä.